Soanlahti

Syökää Suomen sotilaat, syökää...

Olin täyttänyt syyskuussa kolme vuotta ja elin lapsuuttani Laatokan Karjalassa, Soanlahdella. Vuoden 1939 aikana alkoivat olot tulla levottomiksi. Vanhempi väki oli huolissaan ja uutisia kuunneltiin radiosta hyvin tarkkaan. Meitä puoskia (lapsia) kehotettiin olemaan hiljaa uutisten aikana. Joka päivä aprikoitiin saadaanko asiat sovittua neuvottelemalla rauhanomaisin keinoin vai syttyykö sota.

Neuvottelut eivät auttaneet. Suomi joutui sotaan tahtomattaan ja Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Sota yllätti Suomen torstaiaamuna marraskuun viimeisenä päivänä. Kirkonkylän kansakoulun opettaja Olga Kallio sanoi koululaisille: ” Nyt työ lapset suatta männä kottii. Koulun pito loppuu tähä. Sota on syttyny.”

Molotovin verhot laitettiin kaikkiin ikkunoihin eikä ulos saanut näkyä valonpilkahdustakaan. Kirkonkylän kansakoululle tehtiin kenttäsairaala. Ennen joulua tuotiin ensimmäiset sankarivainajat Soanlahden kirkkoon siunattavaksi.  Me lapsetkin menimme katsomaan vainajia. Arkut olivat auki. Yhden vainajan kasvot oli peitetty liinalla. Toisen pää oli kääritty sideharsolla ympäriinsä. Haudoilla suojeluskuntalaiset ampuivat kunnianlaukaukset.

Naapuripitäjässä Värtsilässä oli suomalaisten lentokenttä ja venäläiset lensivät pommituslentoja Soanlahden yli. Jänisjärven jäälle putosi venäläisten lentokone. Pojat kävivät katsomassa putoamispaikkaa, vaikka se oli kiellettyä. Kone oli vajonnut jään alle. Saaressa olevat suomalaiset sotilaat luulivat kaukaa katsoen poikia ensin desanteiksi ja sitten koneen karkuun pyrkiviksi lentäjiksi ja pojat saivat kovan puhuttelun. Jatkosodan aikana Pohjoispäähän putosi myös pieni hävittäjäkone. Elma-sisko kävi Huurinaisen Taimin kanssa sitä katsomassa. Oli talvi ja se kone oli jäänyt jään päälle.

Liikkuminen ja ulkona olo oli rajoitettua. Alex Ottavainen toi yöllä hevosella postia Sortavalasta. Irja –sisko lähti aamulla hakemaan Laatokkalehteä. Samassa tuli päälle venäläinen pommikonelaivue.  Irja kertoi, että hän joutui menemään turvaan makuulle ojaan ja peittämään itsensä lumella. Hän meinasi jäätyä, varpaat ja kädet paleltua, kun piti olla niin kauan hangessa.

Elma-sisar kertoi, että hänet oli lähetetty sodan aikana 12-vuotiaana Niina-tätille Veljakalle kaveriksi. Niina eleli yksinään syrjäisellä tilalla, eikä Niinalla ja Tepolla ollut omia lapsia. Teppo oli jo rintamalla toimien tulkkina ja sotapoliisina. Elma kertoi, että venäläisistä lentokoneista tiputettiin lentolehtisiä hangelle. Niina-täti käski Elman mennä keräämään niitä, jotta katsottaisiin mitä niissä oli. Lehtisissä oli kuva, jossa pari suomalaista sotilasta pelasi korttia ja alla oli teksti: ”Suomen sotilaat, tulkaa tänne, täältä saatte tupakkaa ja leipää. Täällä on hyvä olla.” Lehtiset työnnettiin uuniin.

Tolvajärveltä oli sotilaita majoitettuna Valjakalle. Sotilaat yöpyivät riihessä. Elma muistaa kuinka koneet lensivät matalalla ja suolle pudotettiin pommeja. Niina-tätin pellolle tuli kaksi pommia. Niinalla olleet sotilaat menivät penkkien alle piiloon. Joka päivä piti juosta venäläisten pommituslentojen aikana kellariin pakoon. Kellari oli huono, melkein päivä paistoi sisään. Kun aina ei keritty kellariin, silloin piti jäädä lumihankeen ja peittää itsensä lumella. Aamulla piti lämmittää uunit, ettei savu näy päivällä, eikä päivällä saanut liikkua. Desantteja pelättiin aina, yöllä ja päivällä. 

Serkukset Esteri, Kauko ja Teuvo tulivat Niinalle yötsyyn. Sotilaat lämmittivät saunaa ja Niina-täti laittoi Elman viemään saunaan taasan. Elma sanoi: ”Tässä on teille taasa.” Sotilaat ihmettelivät, että mikä se semmoinen taasa on. Elman käsissä oli pesuvati.  Eräs upseeri antoi Elmalle Elmanpäivälahjaksi kauniin neliönmallisen kameekorun. Elma ihmetteli, että miten raaski antaa kalliin korun lapselle lahjaksi.

Seuraavan päivän illansuussa oli Sortavalassa kova ilmapommitus. Jyrinä oli kuulunut Soanlahdelle saakka vaikka matkaa oli n. 80 kilometriä. Taas kaikki juoksivat kellariin. Esteriltä pääsi kellarissa jännityksestä pieru. Niina-täti oli suuttunut vallan mahdottomasti, lyönyt jalkaa lattiaan ja sanonut: ”Myö tiällä pelätää ja ruokkoilaa henkemme eistä ja sie vain pieret. ”

Näin elettiin. Tuska ja pelko raastoi Karjalan kansan sydämissä. Tuli maaliskuu ja rauha julistettiin 13. päivä maaliskuuta 1940 klo 11. Aseet vaikenivat. Takana oli 105 päivää kestänyt urhoollinen taistelu ylivoimaista vihollista vastaan. Väinö Tanner luki klo 12 radiossa ankarat rauhanehdot. Suomessa liput laskettiin puolitankoon. Karjalan kansa lähti raskaalle evakkotielle. Lähettii Karjalasta!  

Meillä oli kaksi päivää aikaa lähteä. Elma tuli Niina-tätin kanssa Valjakalta ensin kirkonkylälle Olga-tätille. Olga-täti nosteli kellarista hillot, marjat ja sienet pöyvälle ja sano: ”Syökäät Suomen sotilaat, tahi ryssät syö” ja kirjoitti saman lapulle. Teuvo-veljen koira ammuttiin. Kissa ja sen pennut tapettiin. Linja-autot lähti nuorisoseuran kohdalta. Perheen lapset lähtivät eri autoissa Tohmajärven rautatieasemalle. Ja niin lähettii Sovanlahelta!

Muisteli entinen evakkotyttö Elli Viitakangas. Julkaistu aiemmin Nivala-Lehdessä 2010.

Tulomme sijoituspaikkaamme Nivalaan

Oli kevät vuonna 1946. Juuri lumien lähdön aika. Tavarajuna tulla laahasi asemalle pysähtyen viimein. Matka Iisalmesta Nivalaan oli kestänyt yhden päivän ja kaksi yötä. Olimme menossa lopulliseen sijoituspaikkaamme Nivalan Kiekolle. Minulle, joka olin kymmenen vuotta vanha, tämä oli jo seitsemäs koti kymmenen vuoden sisällä. Olin kulkenut Suomea ristiin rastiin ja välillä ollut 1,5 vuotta Ruotsissa sotalapsena.

Lähtö Soanlahdelta ja nyt tulo Nivalaan. Perheeseen kuuluivat isä, äiti ja viisi lasta, josta minä olin toiseksi nuorin. Hevonen veti raskaita kolukärrejä, joihin oli ahdettu perheen koko maallinen omaisuus. Perässä astelivat kaksi lehmää: Palmu ja Rusina. Kuorman päällä oli laatikko, jossa oleskeli kana.

Viimeinen evakkotaival Nivalan asemalta kohti uuden kodin paikkaa oli alkanut. Siinä lapset juoksivat kuorman perässä, väsymys taisi pienimmille tulla loppumatkasta. Maantietä viisi kilometriä ja sitten syrjätielle ja voi millaiselle. Kärryt jäivät metsän reunassa rapakkoon kiinni. Ei siinä auttanut muu kuin jättää tavarat tiepuoleen, sillä juuri ja juuri tyhjät rattaat hevonen jaksoi vetää.

Tien toisella puolella oli talo. Seisoessamme siinä tavarakasan vierellä ilmestyi talon emäntä kahden poikansa kanssa katsomaan ja kummastelemaan, että ovatko nuo nyt niitä evakoita ja uusia naapureita. Toivottivat viimein evakot tervetulleiksi lakeuden laidalle. Siitä tavaraläjästä otti sitten kukin mitä jaksoi kantaa ja matkan viimeinen vaihe alkoi.

Noin puolen kilometrin matkan jälkeen loppui metsätie ja siinä se oli - uuden kodin paikka. Katselin ympärilleni: vain lakeutta ja latoja melkein silmänkantamattomiin. Satoja ja satoja latoja, pellot suoria ja kivettömiä. Kuinka erilaista kuin kotona Karjalassa. Ei maiseman kauneutta, vain sanaton lakeus.

Laskin kanalaatikon maahan ja aukaisin sen. Kana hypähti kaakattaen maahan ja särki munimansa munan. Itku siitä tuli pienelle tytölle.

Paikalla oli sellainen karjamökki, johon ensihätään asetuttiin asumaan. Niin siinä sitten tehtiin järjestelyjä ja elämä alkoi hitaasti kulkea omaa rataansa.  Lakeus otti meidät vähitellen omakseen ja uusi polvi on jo  juurtunut tänne. Meitä soanlahtelaisia ja muitakin karjalaisia on tällä Nivalassa paljon. Mekin saimme naapureiksi Mikko Timosen väen ja siinä on lähekkäin monta karjalaista perhettä, ovat Pitkäset, Pesoset, Parviaiset, Nukariset jne. Aina tavatessa vanhempi väki puhuu Karjalasta. Meille nuorille jäi liian vähän muistoja Karjalasta, siksi me kuuntelemme tarkkaan ja koetamme tallettaa myös osan heidänkin muistoistaan.

Muisteli entinen evakkotyttö Elli Viitakangas . Julkaistu 13.4.1986 Kalajokilaakso-lehdessä.